A B C D E F
G H I J K L M 

Total read books on site:
more than 10 000

You can read its for free!


Text on one page: Few Medium Many
Produced by Distributed Proofreaders Europe, http://dp.rastko.net






VAARALLA

Kuvia laitakaupungilta


Kirj.

Teuvo Pakkala


1891.




1


Pieniä eläjiä olivat.

Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat
pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen
mies ylettyi kädellään räystääseen, ikkunat olivat seiniä pitkin
kasvavan heinäisen penkereen tasalla, niin että näytti siltä kuin talo
olisi maan sisään vajoamassa. Ja vajonnut oli ainakin toinen pää
rakennuksesta, portinpuolimmainen, sillä se oli sinnepäin isosti
könöllään. Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat
vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin
olisi niitä hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia
olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se
vältti ja sai siellä olla. Siellä oli halpasempiakin, niin että Nikkilän
talon ei tarvinnut huonouttaan hävetä.

Kaksi oli asuinhuonetta: tupa, jossa itse asuivat ja porstuan toisessa
päässä kamari, jossa hyyryläisiä pitivät. Navetta oli, pieni saunan
kömmänö ja tavalliset ulkohuoneet kartanon perällä, ja kartanoa jäi
vielä tilkun verran potaattimaaksi.

Nikkilän emännän mielestä heidän elämänsä asunnon puolesta oli kuin
silkkiä eikä hän nurkunut muutenkaan.

»Elä ole milläsikään, hätäkös meidän on», puheli hän miehelleen, tämä
kun joskus epäili elämistä. Ja kun ahtaalle otti ja itseäänkin
mietitytti, niin uskoi hän, ettei kuitenkaan vielä hätää ole, kunhan
tästä nikarasta vain pääsee, aivan kuin se olisi ollut viimeinen, jonka
jälestä kerrassaan helpottaa.

Mutta semmoista se oli ollut elämä, että kun yhdestä nikarasta pääsi,
niin oli toinen edessä. Nikarasta nikaraan oli elänyt monta herran
vuotta, siitä saakka kun Nikkilä työhön kykenemättömäksi tuli. Viime
aikoina oli eläminen tiukemmalle ottanut kuin ennen ja joskus alkanut
pelottaa, että miten hiljan hitainkin käypi. Mutta epäilys ei kuitenkaan
ollut valtaa toivolta saanut vielä koskaan. Tiukemmassakin kohdassa
uskoi hän, että kyllä he niin kauan toimeen tulevat kuin Nikkilä elää.
Sepä olikin hänen toivonsa pää, että hän jaksaisi taloutta pystyssä
pitää ja Nikkilän hoitaa, kunnes kuolema hänet korjaa, tarvitsematta
heittäytyä köyhäinhoitoon.

»Ehkäpä tuo raukka piankin pääsee täältä pois», ajatteli emäntä, »minä
kyllä jaksaisin itseni elättää».

Viime talvena oli hyvin jo tiukalle ottanut toimeentulon puolesta. Hyvin
piti neuvotella ja pujottelemalla panna. Emäntä odotteli kesää, aikaa
parempaa. Vaan olivat nikaransa hänellä silloinkin.

Heti alkukesällä pani ahtaalle, verolippu kun olisi pitänyt saada
lunastetuksi lehmälle, laitumelle sen saadakseen. Kolme markkaa siihen
tarvitsi, vaan ei ollut penniäkään, eikä ollut toivoa saamisistakaan
tähän hätään. Oli sitä vailla, ettei pitänyt koko lehmä hävittää, paras
tulolähde. Viion leski, hyvä ihminen, hankki rahan ja maksoi etukäteen
hyyryn ja niin pääsi Nikkilän emäntä siitä nikarasta.

Hyvässä toivossa oli hän, että saa alkaa koota kassaan, mitä maidolla
saa ja lakinteolla ansaitsee, vaan pian taas tuli toinen nikara.
Palosyynimiehet kaatoivat eräänä päivänä tuvan uuninpiipun ja
ropostelivat uuninkin niin pahasti, että siitä oli monta vertaa suurempi
työ kuin mitä korjuu alkuaan olisi vaatinut.

Hiljaa oltiin sinä päivänä Nikkilän tuvassa. Aivan olivat kuin mykkiä
molemmat. Vasta illalla maata pannessaan sanoi emäntä katsellessaan
hävitettyä uunin kiuasta:

»Olipa se.»

Vaan Nikkilä ei mitään virkkanut, ja emäntä tiesi miksi: Nikkilä oli
niin täysissään, ettei saanut sanaa suustaan.

»Huonohan se oli piippu ja olisi uunissakin ollut korjattavaa, vaan ei
niitten olisi tarvinnut noin repiä ja raastaa», arveli emäntä. »No
mitäpä siitä, se korjataan, sillähän siitä päästään», sanoi hän niin
kuin se olisi helpostikin tehty.

Hän ymmärsi mitä oli tehtävä. Maito piti myödä tarkempaan, niin että
ukollekaan ei jäänyt kuin iltasella pieni märkä, siksi että sai suunsa
maidolle maistumaan. Yötään täytyi emännän lyhentää entistä enemmän ja
ruokaansa vähentää. Mutta sitä varmemmin hän aina sanoikin:

»Noo, tästä nikarasta kun minä pääsenkin!»

Ja nyt hän siitä oli päässytkin. Uuni oli eheä ja uusi, piippu törrötti
katolla, mutta uusi nikarakin oli taas. Hänellä oli velkakirja, jossa
maksettavaa oli kahden hengen viiniraha à 12 penniä hengeltä = 24
penniä; 1 miehenpuoli à 2 markkaa, 1 vaimonpuoli à 1 markka; kuitin
lunastus 4 penniä. Summa 3 markkaa 28 penniä. Tämä velka oli jo
julistettu maksettavaksi, tänään juuri rumputettu rästinkanto
tapahtuvaksi huomenna edellä puolisten.

»Käy köyhäinhoidolle sanomassa, että ottakoot nahkan ja tavaran», sanoi
Nikkilä emännälleen ynseästi.

»Elä ole isä milläsikään, kyllä me vielä elämme. Ei vielä ole hätää, ei
ole hätää. On aikoja pahempiakin eletty», lohdutteli vain emäntä.

Mutta hän oli itsekin juuri ajatellut, ettei koskaan ole näin ahtaalle
ottanut, tullut noin puute puutteen selkään, ettei kerennyt henkeä
vetäistä niitten välissä. Kesästä oli vain loppu jäljellä ja ansiot
olivat menneet kuin pyyhkien, ei pennin pääkälettä säästössä, ei
varastossa huomisen päivän tarpeita. Lehmä oli ehtynyt ja ehtyi yhä
enemmän laitumien huonotessa. Ylimaalaisten kulku oli vähentynyt, jotta
lakinmenekki oli huono. Tulot huononivat sen mukaan kun talvi lähestyi.
Alkoi jo tunkeutua hänelle se ajatus mieleen, että ei pääse nyt
mihinkään, vaan köyhäinhoito heidät perii piammiten. Ja se häntä
kammoksutti yhtä paljon kuin jos olisi nähnyt pimeässä huoneessa
kummituksen loukossa naljottavan ja kiinni tapailevan.

»Ei meillä ole hätää. Tämä kun saadaan maksetuksi, niin ei olekaan
menoja sitten. Ja kesää on vielä jäljellä ja minulla on valmiita
lakkeja, joista lähtee rahaa, kun ne myödyksi saan. Ja jos saadaan vielä
lehmä jonkun ketoon, hyvälle ruualle, niin pois edestä köyhyys. Onhan
ennenkin toimeen tultu. Tästä nikarasta kun vain päästään, niin ei ole
mitään hätää», selitti emäntä toimessaan ja vakuutellen muka Nikkilää.

Nikkilä huokasi syvään ja kääntyi sängyssään seinään päin maata.

»Kun tulisi kuolema», lausui hän pitkäveteisesti.

Sitähän emäntäkin oli ajatellut. Vaan kun Nikkilä itse lausui tuon
toivomuksen, koski se emännän sydämeen kuin puukolla vihlaisten.
Kyyneleet tuppasivat yhtäkkiä silmiin ja mielen täytti kummallinen
kaipauksen tunne, aivan kuin Nikkilä olisi jo ollut ruumiina tuossa.
Entinen elämä, heidän onnensa aika rupesi kulkemaan hänen muistoissaan,
vieri ohi suloisena, hohtavana. Tuo kuihtunut mies tuossa sängyssä
tuntui rakkaalta, niin rakkaalta, että hän tahtoi sen kanssa vielä kauan
elää.

»Kunhan minä tästä nikarasta pääsen», lausui hän itsekseen niin lujalla
äänellä ja sillä äänellä, että kun hän siitä nyt pääsee, niin pääseekin
iäksi kaikista nikarista. Niin hän todella taas uskoikin ja uskonsa
tueksi tapaili mitä suinkin sai. Hän teki niin kuin suolla kulkija, joka
katselee varakseen mätäskohtia ja paremman puutteessa astuu hyvässä
luulossa pienelle heinätupsullekin.

»Onhan niitä huonompiakin eläjiä kuin me. Elääpähän Viion leskikin, omin
varoinsa on toimeen tullut, elättänyt itsensä ja tyttärensä, eikä
suinkaan ole muuta kuin mitä kynsistään saa kankaan kutomisella. Meillä
tässä on talot ja lehmät», supisi hän itsekseen.

Ja emännästä tuntui näin ajatellessaan, että heillä ei ole mitään hätää,
kun vain sai nuo verot maksetuiksi. Ehkäpä hän saa jostakin lainaan
siihen asti, kun saa Viion leskeltä hyyryrahan. Ja hän päätti lähteä
Latulta kysymään.

Sieltä he olivat ennenkin usein saaneet, viimeksi uuninkorjuun aikana.
Ne olivat hyväsydämisiä ihmisiä. Eikähän muissakaan naapureissa ollut
moitetta, kyllä ne avuliaita olivat, vaan köyhempiä vähän, etteivät
paljon koskaan kyenneet rahalla avuksi ja varsinkaan nyt, sen tiesi
arvaamallakin, kun oli heillä veronmaksu itselläänkin.

Mutta Latullakaan ei aina ollut. Ei sattunut tälläkään kertaa.

»Jauhon osto oli meillä eilen ja siihen meni tarkalleen rahat, ettei ole
pennin pölyä. Eihän noita olisi meillä nyt henkeä ahdistavia
tarpeitakaan, että siihen nähden olisi joutunut, jos olisi ollut», sanoi
Latun emäntä.

»Ei olisi meillä ollut hädän pipanaa, jos ei sitä uunin korjausta olisi
ollut», arveli Nikkilän emäntä, hänkin puolestaan.

»Niinhän se on. Niitä tulee arvaamattomia menoja ja arvatuissakin olisi
kypikyllin, sillä meidän pienten eläjäin toimeentulo on kuin kerjäläisen
nuttu: reikä rikkeimän vieressä.»

»Paljon reikiä ja vähän vaatetta, ettei tiedä minkä reijän ensin
paikkaa», lisäsi Nikkilän emäntä ja nauraa kikatti vertaukselleen.

»Aivan niin», myönsi Latun emäntä. »Hyvin oli meilläkin tuumimista, kun
oli taas tänä kesänä lyhennettävä Lindbomille velkaa, joka otettiin tämä
talo ostaissa, ja samalla olivat verot suoritettavina ja sen lisäksi
muut tarpeet. Meitä isän kanssa jo mietitytti. Ei enää olisi viitsitty
pyytää lykkäystä maksussa, kun jo kerran ennen oli pyydetty. Kyllähän
patruuni olisi vielä myöntänyt, sillä hän oli viime kerralla sanonut
isälle: elä hätäile, Lattu, ei minulla ole kiirettä, ja minä tiedän että
sinä maksat. Viisitoista vuotta olet palvellut minua, niin kyllä minä
sinut tunnen. Jos ei sinulla ole muuta asiaa, niin ota tuosta sikari
hampaisiisi ja mene tiehesi, sillä minulla on kiire tässä», kertoi Latun
emäntä ja koetti matkia patruunin karkeaa ääntä ja äkäistä puhetapaa ja
nauroi sitten makeasti patruunin puheelle ja jatkoi loppuun: »Vaan kuule
Lattu», oli patruuni ikkunasta pihalle isän jälkeen huutanut,
»laittauppa tänne jonakuna joutilaana päivänä katsomaan minun uutta
orittani. Se on eri hevonen, kuin se sinun silloinen 'Putte', jota sinä
aina kehuit, ja jonka kuolemaa sinä surit niin, ettet moneen päivään
syödä saattanut.»

Ja molemmat taas nauroivat patruunille.

»Se on niin mukava ukon kärikkä se patruuni, ja tuiki hyväsydäminen.
Vaan ei isä olisi voinut mennä siltä enää pyytämään maksun lykkäystä, ei
vaikka. Tuumailtiin että koetetaan lainata muualta. Vaan mistä sitä
olisi saanut, ja vielä lisäksi pelotti, että jos patruuni olisi saanut
tietää, että isä on muualta lainannut, niin olisi suuttunut kerrassaan.
Niinhän se teki silloinkin, kun me tätä taloa hommasimme ostaa ja
kyseltiin ensin muilta apua ja kun ei saatu, niin meni isä patruunin
luo.



Pages: | 1 | | 2 | | 3 | | 4 | | 5 | | 6 | | 7 | | 8 | | 9 | | 10 | | 11 | | 12 | | 13 | | 14 | | 15 | | 16 | | 17 | | 18 | | 19 | | 20 | | 21 | | 22 | | 23 | | 24 | | 25 | | 26 | | 27 | | 28 | | 29 | | 30 | | 31 | | 32 | | 33 | | 34 | | 35 | | Next |

N O P Q R S T
U V W X Y Z 

Your last read book:

You dont read books at this site.