A B C D E F
G H I J K L M 

Total read books on site:
more than 10 000

You can read its for free!


Text on one page: Few Medium Many
Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe









PIKKU IHMISIÄ


Teuvo Pakkala


Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1913.




VELI




ENSIMÄINEN LUKU.


Laura ei ollut nukeista välittänyt lainkaan. Mutta kerran ollessaan
äitinsä kanssa kaupungilla kävelyllä hän yhtäkkiä pysähtyi myymälän
ikkunan ääreen, jossa oli nukkeja, osotti niistä muuatta ja äitinsä
hämmästykseksi sanoi:

»Osta, äiti, tuo minulle.»

Se oli kyllä sievä nukke, jonka saattoi asettaa istumaan tahi seisomaan,
kädet erilaisissa asennoissa. Mutta äidin mielestä siellä oli paljon
kauniimpia ja sellaisia, jotka puhuivatkin lausuen muutamia sanoja. Hän
niitä tarjotteli, vaan Laura ei huolinut kuin siitä, jota oli osottanut.

Kun nukke tuotiin kotia, niin vanha Leena, kyökkipiika, joka sattui
olemaan läsnä laatikkoa avattaessa, siunasi ja löi kahta kämmentä
yhteen, sieppasi nuken ja juoksutti sen lehtorin kamariin:

»Lehtori, katsokaa! Rouvanne koulutyttönä, ihan ilmetty.»

Lehtori ei ollut nähnyt rouvaansa ennenkuin aikaisena neitinä, oli
tutustunut häneen vasta jonkun aikaa ennen kihlaustaan. Vikkelästi hän
otti silmälasinsa, jotka lukiessaan oli pannut pöydälle, ja alkoi
hymysuin tarkastella nukkea. Mutta hän epäilevästi pudisti päätään. Ei
hän keksinyt mitään yhdennäköisyyttä nukessa. Hän päätteli itsekseen,
että aina liioittelevan Leenan koko touhu johtui siitä, että Leena
nähtävästi piti nuken taivaansinisiä silmiä ylen kauniina. Mutta ettei
Leena mitenkään tulisi nolatuksi innostuksessaan, lehtori hänelle
ominaisen hienon kohteliaisuuden lisäksi sanoi mahdollisimman
ystävällisellä äänellä:

»Kyllä minä kuvittelisin rouvan pikku tyttönä hieman toisen näköiseksi.»

Leena oli hämmästyksissään aivan kuin olisi yhtäkkiä unesta herännyt
siihen lehtorin eteen seisomaan. Ei nukke nyt hänestäkään ollut rouvan
näköinen yhtään. Ja häpeissään hän itsekseen jupisi:

»Mikä minua taas höpsytti?»

Mutta miten ollakaan, nukke lehtorin käsissä sattui makaavaan asentoon,
jolloin se sulki silmänsä. Silloin lehtori hämmästyneenä lausui:

»Todellakin! -- Todellakin vaimoni näköinen.»

Hymy nuken kasvoilta oli kokonaan kadonnut ja suun ympärillä oli hempeän
vakava, hieman surumielinen ilme.

»Soma nukke», ihasteli lehtori hyväntuulisena.

Hän riemastui kuultuaan, että vihdoinkin oli löytynyt nukke, joka
miellytti Lauraa, hänen ainokaistaan. Hän ryhtyi heti puuhaan saadakseen
nukelle oman varsinaisen asunnon. Teetti kerrassaan pienen rakennuksen,
jossa oli kaksi huonetta, sali ja kamari, parahiksi suuria nukelle,
täydellisesti sisustetut. Niin että kun tämä pieni talo oli sijoitettu
lehtorin rouvan kamariin ja Laura saanut sen mielensä mukaiseen
järjestykseen, Leena käskettynä katsomaan sitä huudahti:

»No mutta mun päiviäni! Ihan kuin oikeassa talossa, puntista prikkuun.
Ja niin juhlallista, että sydäntä hytkyttää.» Omin valtoinsa
pulpahteleva naurunhörähdys kuului tuon tuostakin Leenan maatessa
lattialla tirkistämässä pienen talon ikkunasta sinne sisälle.

Laura näet oli järjestänyt niin, että oli katsottava määrätystä
ikkunasta, ja siitä nähdäkseen piti katsojan paneutua pitkälleen
lattialle. Lehtorin rouvalle, joka oli nuori ja tyttömäinen, oli se yhtä
helppoa kuin Lauralle itselleen, mutta lehtorinkaan, joka oli jo vähän
ikämies, ei auttanut muu kuin lattialle mahalleen!

»Todellakin», sanoi lehtori äänellä, joka ilmaisi, että vaivan maksoikin
näkemänsä.

Pienestä ikkunasta tirkistäissä näkyi verhopeitteisestä oviaukosta vain
vähäinen osa nukkelan sänkykamaria häämöittäen salaperäisessä valossa,
joka sinne tunkeutui sen värikkäiden ikkunain läpi. Mutta saliin oli
avara näköala. Katsojan vastaisella seinällä oli sohva. Siinä istui
nukke omissa onnellisissa ajatuksissaan ja kasvoilla hymy, kirkas ja
iloinen kuin peipon viserrys keväällä. Sohvan yläpuolella oli tauluna
muuan Lauran äidin valokuva nuorena tyttösenä, sekin hymyilevä.
Päätyseinässä olevista kahdesta ikkunasta, joiden välissä oli suuri
kuvastin, paistoi päivä helakasti. Luonnossa oli kaunis syksyinen päivä,
mutta tuon leikkimaailman pienessä talossa oli täysi kesän tunnelma.

»Kiitoksia», lausui lehtori noustuaan ja otti Lauran syliinsä. »Isä
pyytäisi saada ehdottaa nukkelan nimeksi: Päivölä. Mutta mikä on nuken
itsensä nimi?»

»Kirsti», vastasi Laura.

»Todellakin! Äidin kaima.» Lehtori suuteli tytärtään.

Laura makasi Päivölän edessä joka päivä. Väliin tuntimääriä
liikahtamatta.

»Mitä sinä siellä näet?» kysyi kerran äiti uteliaana paneutuessaan hänen
viereensä lattialle.

»Katso, äiti. Kirsti on aivan kuin ajattelisi jotakin hyvin hauskaa.
Eikö ole?» sanoi Laura.

»Niin on.»

»Mitähän se ajattelee?»

»En tiedä, kultaseni.»

»Minun niin haluttaisi tietää, mitä se ajattelee. Koeta sinä, äiti,
sanoa.»

»Rakas kultaseni, ei äiti osaa sanoa.»

»Se muistelee jotakin hauskaa, jota sille on tapahtunut.»

»Niin», myönsi äiti.

»Mitähän hauskaa sille on tapahtunut?»

Ei äiti osannut sanoa.

»Mitä hauskaa sinulle on tapahtunut tuossa sinun kuvassasi?» kysyi taas
Laura.

»Ei äiti enää muista.»

»Koeta muistaa.»

»Ehkä minä olin saanut hyvän todistuksen koulusta.»

»Ei se ole mitään erinomaista», sanoi Laura halveksuen. »Isähän sanoo,
että hyvän todistuksen saa, kun viitsii vähänkään lukea.»

»Ehkä minulle ei ollut tapahtunut mitään erikoista», sanoi äiti
nolostuneena onnistumattomasta yrityksestään.

»Minkä vuoksi sinä sitten olet niin iloinen tuossa kuvassasi?»

»Minulla yleensä oli hauska.»

»Mitä hauskaa sinulla oli, äiti?»

»Äiti oli silloin nuori. Nuorena odottaa ja toivoo. Ja se tekee elämän
hauskaksi.»

Laura jäi miettimään katsellen ison aikaa äänetönnä Päivölään niinkuin
äitikin. Sitten hän äkkiä sanoi:

»On aivan kuin Kirstikin odottaisi jotakin. Eikö niin sinustakin?»

Siltä todellakin näytti kuin Kirsti, seisoessaan verhojen välissä
sänkykamarin ovella tulossa saliin, olisi odottanut jonkun tulevan siinä
silmänräpäyksessä. Ja äiti aivan kuin poistaakseen syntyneen
mielikuvansa ehätti sanomaan:

»Kirsti odottaa veljeään.»

»Eihän Kirstillä ole veljeä», sanoi Laura sillä äänellä kuin olisi hän
samalla sanonut, että äiti puhuu aivan mahdottomia.

Äiti pääsi pulasta, kun lehtori tuli käskemään häntä telefoniin.

»Tule sinä, isä, sanomaan, mitä Kirsti odottaa ja toivoo», käski Laura.

»Tuskin Kirsti osaa odottaa ja toivoa mitään», sanoi lehtori, luullen
tällä vastauksella pelastuvansa nyt, kun hänellä oli kiire.

»Mutta silloin sen olisi niin paha olla kuin minun on», sanoi Laura
tiukasti.

Lehtori hämmästyi ja unohutti kiireensä.

»Onko sinun paha olla?» kysyi hän kuin säikähtyneenä.

»On.»

»Minkä vuoksi sinun on paha olla?»

Laura mietti etsien sanoja saadakseen sanotuksi sen, mitä hän tarkotti.
Hän tapaili ja tapaili, vaan ei saanut mieleistään muotoa sanottavalleen
ja lopuksi hänen täytyi tyytyä vastaukseen:

»Sen vuoksi minulla on paha olla, kun minulla ei ole niin hauska kuin
Kirstillä.»

Lehtori naurahti ja, paneutuen pitkälleen lattialle tirkistääkseen
Päivölään, sanoi:

»Mikä se sitten Kirstillä on niin hauska?»

»Sitäpä minä en tiedä ja haluaisin niin tietää.»

Olisipa lehtori itsekin halunnut tietää, mistä tuo iloinen onnellisuus,
joka loisti Kirstin koko olennossa siellä Päivölässä, jossa oli niin
yksinäistä ja hiljaista, että mieltä ahdisti katsellessa. Lehtori ei
keksinyt aiheen atuakaan ja sanoi neuvottomuudessaan:

»Eikö äitikään tiennyt?»

»Äiti sanoi, että Kirsti odottaa veljeään», vastasi Laura huulet
pitkällä.

»Niin todellakin», sanoi lehtori ihastuneena selitykseen, joka hänen
mielestään oli sukkelasti keksitty.

Laura katsoi pitkään. Hän luuli, että muut näkevät sellaista, jota hän
ei näe, ja sanoi isälle:

»Näytä, missä se veli on.»

»Veli ei ole vielä tullut. Hän on ulkomailla», alkoi lehtori selittää
kuin todellista asiaa ainakin. »Veli on ollut Roomassa. Siellä, jossa on
Pietarin kirkko. Meillähän on kuvia Rooman Pietarin kirkosta.»

»Joko on lähtenyt Roomasta?»

»Jo on lähtenyt sieltä kulkien Sveitsin kautta, joka on hyvin kaunista
vuorimaata. Olethan nähnyt kuvissa Sveitsin maisemia alppimajoineen ja
vesiputouksineen?»

»Sielläkö veli on vielä Sveitsissä?»

»Ei enää. Sieltä veli on mennyt Parisiin.»

»Onko siellä hauskaa?»

»On siellä hauskaa. Siellä on kauniita puistoja, joissa lasten on hauska
leikkiä. Muutamassa suuressa eläin- ja kasvitarhan puistossa on lapsille
kaikellaisia huveja. Siellä on pienen pieni omnibus, jolla lapset
ajelevat ympäriinsä puistossa. Siellä saa ratsastaa pienen pienillä
hevosilla tahi suuren suurella elefantilla tahi kamelilla. Ja saapa
siellä kyytiä vaunuissa, joita vetää kamelikurki.»

»Sielläkö veli on vielä Parisissa?»

»Ei. Kyllä on lähtenyt jo matkalle sieltä.»

»Milloin veli tulee?»

»Sitä en voi varmaan sanoa.»

»Tuleeko huomenna?»

»Tjah!» Lehtori joutui vähän hämilleen, mutta jatkoi sitten: »Veli tulee
Ruotsin kautta ja sieltä laivalla Helsinkiin. Isä menee katsomaan
sanomalehdestä, tuleeko huomenna laivaa.»

Niin lehtori pääsi. Hän meni ja selitti asian vaimolleen:

»Nyt pitää saada lisäksi poikanukke», sanoi hän nauraen. »Käy ostamassa
mahdollisimman pian, sillä sitä odotetaan jo huomenna tulevaksi.»

Lehtorin rouva kulki kaikki lelukaupat, mutta poikanukkea ei ollut
saatavissa. Kauppiailla oli vain vanhojen varastojen jätteitä, uusia
odottivat vasta joulun alle.

Lehtori sai keksiä syitä Kirstin veljen viipymiseen ja pitää
maantieteellisiä esitelmiään Lauralle harva se päivä. Ei olisi ollut
aina aikaa, ja vaikea oli saada esitelmiin uutta mielenkiintoa sekä
keksiä loppua, joka Lauraa tyydytti. Niin että lehtori oli helisemässä,
kuten hän päivitteli.

Tukholmassa olivat jo niin kauan viipyneet, että kumpikin oli
kyllästyksissään. Kuninkaan linnassa vierailu ei huvittanut Lauraa
ollenkaan. Lehtori seuraavaksi päiväksi keksi keinon: osti joitakin
leluja ja antoi Leenan viedä ne Päivölän Kirstille veljen tavaroina,
jotka hän on jo etukäteen lähettänyt. Se oli uutta ja tyydytti jonkun
aikaa. Mutta sitten tuli taas kova ikävä:

»Missä Kirstin veli viipyy?»

Leena tuli lehtorin avuksi satulippaineen.

Hän otti Kirstin veljen haltuunsa Tukholman kuninkaallisesta linnasta.
Sieltä olikin helppo lähteä satumaailmaan.



Pages: | 1 | | 2 | | 3 | | 4 | | 5 | | 6 | | 7 | | 8 | | 9 | | 10 | | 11 | | 12 | | 13 | | Next |

N O P Q R S T
U V W X Y Z 

Your last read book:

You dont read books at this site.