|
Total read books on site: You can read its for free! |
Produced by Tapio Riikonen PER JA BERGIT Kirj. Kristofer Janson Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1879. ENSIMMÄINEN LUKU. Isossa tuvassa Björnstad'issa istuivat vanhukset yksinänsä. Tuvassa oli pimeä; mutta Kari muori ei niin vähästä syystä tahtonut rukkiansa jättää. Hän siirsi sen vaan likemmäksi takkaa, josta valkea valaisi lankaa, ja siinä hän istui arvokkaana ja suorana, valkoinen huivi päässä; katseli välistä oliko häkkärä niinkuin olla piti, hieroi sormellaan rukin rintaa ja pani pyörän hyrisemään ja hurisemaan, että olisi voinut luulla koko mehiläisparven lentäneen tupaan. Ei hänelle juuri paljon valaistusta takasta tullut tällä kertaa; siinä oli ainoastaan muutamia punaisia hiiliä savuttamassa ja muutama puoleksi palanut oksa, joka hyvin ylpeästi leimahti, mutta samassa sammui, kun luultiin että siitä jotain tulisi maailmassa. Kari oli monta kertaa aikonut heittää pientä oksaa tuleen, mutta aikomus päättyi joka kerta siihen, että hän katsahti ovelle päin eikö Bergit jo tulisi. Hän ei voinut käsittää mihinkä tyttö oli jäänyt tänä iltana, ja kuitenkin hänen olisi pitänyt panna puuroa kiehumaan illalliseksi. Pitäisihän hänen viimeinkin tulla läävästä tupaan. Arne, Karin mies, oli tullut myöhään tupaan tänä iltana. Hän oli näin kauan tehnyt työtä omenatarhassa, sillä viimeiset omenat olivat korjattavat. Nyt oli hän ottanut tuolin ja käynyt istumaan Karin luo takan ääreen, täyttänyt piippunsa ja poltti nyt yhtä mittaa. "Hän on väsynyt työstä", arveli Kari ja katseli hänen puoleensa. Arne istui kyyryssä, molemmat kädet polvillaan, katseli vaan eteensä, eikä sanonut mitään, poltti vaan vahvasti; vaan hän ei näyttänyt siltä, joka vähästä väsyy, leveähartioinen ja voimakas kun oli. Arne istui vaan miettimässä ja mitä enemmän hän mietti, sitä enemmän hän poltti. "Minä tahtoisin kysyä jotain", sanoi Arne viimein, katseli Karia ja kaasi piipusta tuhkaa takalle -- "mitä sinä pidät Nils lukkarista?" "No niin! se on varmaankin viisas mies, ja lukenut mies, ja hyvä ääni hänellä on laulaa kirkossa". "Niin ja kunnollinen mies", jatkoi Arne puhaltaen piippuun, "kyllä kai hän on noin muutaman sadan taalarin omistaja?" "Arvattavasti niin", sanoi Kari ja siirsi rukkia hiukan, "jos hän ei ole tuhlannut kaikkia, mitä hän sai ensimmäisen vaimonsa kanssa". "Olisiko se mahdollista, niin viisas ja kunnollinen mies, hänellä on viisi lehmää ja kymmenen lammasta". Arne odotti Karin jotain sanovan, mutta hän hyrritti vaan rukkiansa. "Nils käy kai vanhaksi jo?" kysyi Kari ja hyrritti rukkia yhä ankarammin. "Oo, ei ole hätää vanhuuden suhteen", sanoi Arne ja hieroi lakilla kämmentänsä, "Nils on vahva ja voimakas ja voipi elää kauan vielä". "Hrrr -- rr -- rr --", sanoi rukki. "Onko hän puhunut sinun kanssa Bergit'istä?" kysyi Kari hetken perästä. "Se ei ole aivan mahdotointa", sanoi Arne, pudotti lakkinsa samassa ja kumartui ottamaan sitä ylös jälleen. "Mitä vastasit?" "Oo, en mitään varmaan. Minä sanoin että tahdoin puhutella sinua ja sitten kysyä tytöltä. Kyllä kai siihen neuvo keksitään, arvelen minä, ei ole tytön mitään kiirettä myöskään". "Se oli totuuden sana, Arne, sinä olet aina ollut älykäs ja varovainen mies. Bergit on vasta kuusitoista vuotta ja kyllä kestää ennenkuin hän voi naimiseen mennä, hupakko kun on". Kari nousi tuolilta, otti vähän puita, pani ne tuleen ja puhalsi syttymään. Istuutui sitten entiselle paikallensa. "Onko Nils'illä hyvä onni tyttöjen luona, mitä luulet?" "Sen asian laita on erilainen", sanoi Arne ja pudisti päätänsä, "tyttö-onni ja etelä-tuuli ovat yhtäläiset, tänään tuulee sieltäpäin, mutta huomenna on tuuli kääntynyt. Niin kauan kuin tytöt ovat nuoria, ovat he kauhean ylpeitä ja pitävät nuorta miestä narrina ja pilkkanansa. Mutta kun miesjoukko sitten juoksee tiehensä ja ukko tulee juhlavaatteissaan kosimaan, niin eivät tytöt ole hitaita häntä ottamaan ja kiittävätkin vielä päälliseksi. Kun tyttö vaan saa miehen, joka on hyvänluontoinen ja jolla on viisi aistia ja lisäksi leipää, niin kaikki muu on juuri yhdentekevää. Rakkaus kyllä tulee aikaa myöten, eikä siitä tarvitse hapsiansa harmaiksi surra. Semmoinen mies kuin Nils ei joka päivä seiso lakki kädessä, eikä ole se jokapäiväistä ruokaa kun pääsee lukkarin vaimoksi. Lukkarin vaimo voi päästä sekä papin ja tuomarin että voudin luo ja nehän täällä kaikkia hallitsevat, tiedäthän sen. Hän voi kirkossa istua pappien penkissä, jos hän tahtoo, kuulla miehensä laulavan ja katsella kuinka kaikki häntä tervehtivät kun hän menee ulos papin kanssa. Lukkarilla on lehmiä ja lampaita, hevosia ja talo ja kaikki mitä parasta ajatella voi. Jos tyttö tahtoo hallita, niin hän voi sitäkin saada. Lukkari on liian vanha nyt ollaksensa mukana komerseissa ja tansseissa ja, jos ajatusten kulku ei ole aivan hidas tytön aivoissa, voi hän puhua hyvää miehensä puolesta jos tämä joskus menettelee hiukan hullusti". Arne oli saanut suunsa liikkumaan, mutta tähän päätti kun päättikin. Hän meni takan luo, kohensi valkeaa, pisti itsellensä uuden piipullisen ja istui niinkuin ennen, miettien ja polttaen. Kari pyöritti rukkiansa. Arne nousi sitten sytyttämään kynttilää. "Ehkä minullakin olisi jotain kysyttävää sinulta", aloitti Kari. Arne istuutui taas. "Mitä pidät sinä Per'istä?" "Siitäkö, joka on renkinä pappilassa?" kysyi Arne, otti piipun suustaan ja katseli vaimoansa suurin silmin. "Häntä minä tarkoitin", kysyi Kari tyynesti eikä liikahtanut tuolilta. "No, siitä ei sovi kerskailla", sanoi Arne ja raapi tukkaansa, "suuria sanoja hänellä on, sillä suuret sanat eivät suuta halkaise, suuret taskut hänellä myös on housuissaan, mutta ne ovat tyhjät, Renki saa kauan palvella ennenkuin häneltä mitään liikenee ja köyhän miehen ruoka on pian syöty". "Hrr -- rr -- rr --", sanoi rukki. Arne oli vaiti ja katseli Katia, mutta tämä istui yhtä totisena ja arvollisena kuin ennen, eikä sanonut sanaakaan. Näin istuivat he hetken aikaa. Mutta kauemmin Arne ei voinut malttaa mieltänsä, hän istuen kiikutti tuoliansa. "Minä toivon ett'ei ole totta mitä ihmiset kuiskaavat, että nimittäin Per käy täällä nuuskimassa?" "Ei koskaan ole kuuntelemista mitä ihmiset lörpöttelevät", vastasi Kari ja muutti häkkärää hiukan. "Niin, sillä minä sanon sulle, että olen välistä kuullut ikäänkuin kuiskuteltavan Bergit'in kamarissa, mutta en ole ajatellut sitä sen enempää. Kun ei se vaan olisi Per, joka käy täällä kosimassa". "En voi sitä sanoa niin tarkoin; ei kukaan tiedä missä jänis kulkee, on vanha sananparsi, mutta kyllä kai sinussa on miestä pitämään tytärtäsi silmällä?" "Niin hän koettakoon vaan -- semmoinen raukka. Lauantai-iltaa hän kai odottaa, arvaan minä; mutta varropas poikani, kyllä minä hankin trakteeringit siksi iltaa. Jos et ole ennen keppiä maistanut, niin saat sitä sinä iltana maistaa". Arne oli varsin kiihtynyt, hän oli noussut istuimelta ja käveli edestakaisin lattialla. Samassa kuuli hän rapinaa ovelta. "Ken siellä on?" kysyi hän kääntyen. "Minä vaan", sanoi lapsekas ääni ja sisään tuli Bergit, tuoden sylillisen polttopuita, joita hän nyt heitti nurkkaan. "Ethän sinä vaan ole kuunnellut mitä minä puhuin äidillesi?" "Kaikkia vielä!" vastasi Bergit, veti huivin kasvojensa eteen ja riensi ovesta ulos. "Etkö tule pian puuroa keittämään?" huusi äiti hänen jälkeensä. "Kyllä, kyllä!" kuului porstuasta, mutta nyt Bergit ei voinut pidättää nauruansa kauemmin; hän nauroi niin että vapisi, juoksi rajusti ulko-oven kautta pihan yli, suuren koivun juurelle mäellä. Siinä hän kaatui ja nauraa hohotti ehtimiseen. "Ei Per! Per! en ole kuullut niin naurettavaa ennen". "Mikä on?" kysyi Per, joka tuli koivun takaa ja heittäysi ruohikkoon. "Isä aikoo piestä sinua, Per!" "Häh! mitä?" sanoi Per, nousi puoleksi ja tuki molemmin käsin polviansa, katsellen tyttöä. "Niin, se on totta, aivan totta, -- -- ja sinun takkisi tulee hyvin tomutetuksi". "Mutta kuinka sinä sen tiedät?" "Odotas, nyt saat kuulla. Tiedät että minä pyysin sinua menemään tuon suuren koivun luo niin kauaksi, kuin minä viimeistä pyttyä pesisin ja kantaisin polttopuita tupaan. Samassa kun olin mennä tupaan kuulin isän haastelevan ääneensä äidille. Ja tiedätkös mistä juttelivat?" "En". "Nils lukkarista". "Mitenkä? Nils'istäkö?" "Niin, Nils'istä juuri, ja hän sanoi vielä että hän piti paljon Nils'istä ja että meistä molemmista vielä tulisi pariskunta aikaa myöten, arveli hän". "Mitä sinä silloin vastasit, Bergit?" "Minä en mitään vastannut, minä, sillä minä olin niin täynnä naurua että tuskin osasin pidättää sitä missä seisoin. Mutta arvaapas kuinka isä saarnasi kartanosta -- minä kyllä kuulin että lukkari itse oli puhunut hänelle -- ja viimein sanoi hän että nuoret pojat vaan olivat rakastavinansa tyttöjä, mutta juoksevat toisen luota toisen luo. Onko se totta Per?" "Uskotko sitä, Bergit?" "En tiedä mitä uskoa". Ja molemmat nauroivat ja Per laski käsivartensa Bergit'in vartalon ympäri ja tahtoi häntä suudella, mutta Bergit pani kätensä eteen. Sitten katseli hän ympärilleen näkisikö heitä kukaan vaiko kuulisi, ja suuteli sitten Per'iä. "Mutta se on totta, en saanutkaan kuulla pieksemisestä", sanoi Per, nauroi ja heitti päätänsä taaksepäin niin että lakki lensi silmille. "Se on tosi. Äiti ei vastannut tähän paljon mitään, mutta sen minä ymmärsin ett'ei hän suurta lukua pidä Nilsistä. Luulenpa melkein että hän pitää sinusta, Per; sillä hän tietää varsin hyvin että olet ollut luonani lauantai-illoin, mutta hän ei koskaan ole sanonut mitään. Sitten äiti kysyi mitä isä piti sinusta; mutta arvaapas kuinka isän muoto muuttui -- hän on varmaan myös saanut vihiä sinun kosimisestasi, luulen minä, sillä hän jyrisi ja oli niin suuttunut että melkein oli haleta. Ja sitten hän lausui että jos hän kerran saa sinut kiinni, niin hän pieksee sinua niin että kyllä kadut tuota temppuasi. Hän varmaan on varoillansa huomenna siihen aikaan kun miesten on tapa tulla. Hän saa kyllä kauan etsiä silloin ennen kuin sinut löytää". "No, mitäs arvelet, pitääkö minun tulla vai olla tulematta?" "Oletko hullu? |
Your last read book: You dont read books at this site. |
