A B C D E F
G H I J K L M 

Total read books on site:
more than 10 000

You can read its for free!


Text on one page: Few Medium Many
Produced by Tapio Riikonen






LIV

Kirj.

Kristofer Janson


Norjan kielestä suomentanut E. [Elisabeth Löfgren]


Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1879.




ENSIMMÄINEN LUKU.


Oletko kuullut puhuttavan Gunnar Haugen'ista? Taikka hänen tyttärestään
Liv'istä, jolla oli nuo punaiset nauhat palmikoissa, hänestä, joka aina
istui isänsä vieressä kirkossa eikä voinut ymmärtää, miksi kyyneleet
tulivat ukon silmiin kun hän saarnaa kuunteli. Tule, käy istumaan ja
minä kerron sinulle yhtä ja toista näistä molemmista.

He sopivat yhteen, kuin koski ja virta, kuin meri ja järvi, kuin tumma
varjo sinisellä taivaalla, nämä kaksi -- Gunnar ja Liv. Gunnar oli
ko'okas ja totinen kuin kuusi tunturilla, kova kuin se kallio, jonka
juurella maa-tilkkunsa oli, synkkä, kuin korpi syys-yöllä. Liv oli
hoikka ja hieno, kuin nuori koivu, kaunis, kuin kukkanen ruohikossa,
ja vaaleva, kuin tuoksuva kesä-ilta. Gunnar oli leveähartioinen,
korkea-otsainen, hänellä oli pitkä tumma tukka ja tummat silmät. Liv
oli kultatukkainen ja hänellä oli siniset kirkkaat silmät, jotka
luottamuksella ja viattomuudella katsoivat maailmaa. Missä vaan hän
kulki ujona ja hiljaisna, päivänpaiste häntä seurasi.

Ei kukaan seudussa tuntenut Gunnar'ia, ei kukaan tietänyt ken hän oli,
mistä hän oli tullut. Kymmenen vuotta sitten oli hän ensikerran
ilmautunut; hän oli silloin ostanut maatilkun tunturin juurella ja eli
nyt kaukana ihmisistä itsensä ja ajatustensa kanssa. Mitä laatua nämä
ajatukset olivat ei ollut helppo arvata, mutta yhtä ja toista
mietittiin ja seudun asukkaat pelkäsivät tuota pitkää, synkkää
miestä, joka jok'ainoana sunnuntaina tuli kirkkoon, taluttaen
tytärtänsä, pientä Liviä, ja meni pois yhtä hiljaa kuin oli tullut,
Jumalanpalveluksen päätyttyä. Yksi ja toinen silloin sääli Liv parkaa,
joka päivät päätänsä sai kulkea Haugen'issa ulos ja sisään ja asuskella
tuon äänettömän ihmisen kanssa. Mutta nähdessään tytön tepsuttelevan
isän rinnalla sunnuntaisin ja katsoessaan hänen lempeään kirkkaasen
silmäänsä, ei voinut kukaan kuitenkaan uskoa että mikään varjo vielä
oli hänen sieluansa pimentänyt. Moni olisi kyllä ollut utelias
tietämään ja kuulemaan kuinka siellä ylhäällä elettiin, vaan ei kukaan
uskaltanut puhutella Gunnaria, eikä tämä suinkaan vaivannut ketään
jutuillansa. Kolkot kasvot ja rypistetyt kulmat eivät juuri sanoneet
että kaikki sisäpuolella oli valoista ja puhdasta, mutta ei löytynyt
sentään kukaan, joka olisi voinut puhua pahaa Gunnarista tai osoittaen
jotakin huonoa sanoa: "sen Gunnar Haugen on tehnyt". Gunnar järjesti ja
hallitsi hyvästi mitä vähäistä hänellä oli eivätkä ihmiset koskaan
olleet nähneet hänen ottavan ryyppyä tai olutpulloa, eivätkä koskaan
olleet kuulleet hänen kiroovan, eikä nauravan, eikä pahaa sanaa
lausuvan; sillä Gunnar kuului "heränneiden", joukkoon, ja Raamattu oli
kai se, joka hänet paraiten tunsi.

Haugen, jossa Gunnar asui, oli kurja maatila. Se oli jyrkän tunturin
juurella, joka heitti sen yli varjon, yhtä synkeän, kuin mies itse. Maa
oli huono, mutta antoi kuitenkin niin paljon että hän taisi elättää
muutamia elukoita ja tehdä pari matkaa kaupunkiin; ja sitä paitsi
hänellä oli pieniä maapalstoja nauriita ja muita sellaisia kasvia
kasvamassa, jotta hyvinä vuosina hänelle jäi vähän ylikin.

Mutta hiljaista ja rauhaista Haugen'issa oli, hiljaisuutta ja rauhaa
Gunnar juuri etsi. Ihmisiä hän ei nähnyt, vaan hänellä oli itsessään
tarpeeksi paljon, aurinkoa hän ei nähnyt, mutta hänellä oli Liv. Hän
oli auringon säteenä huoneessa. Hän hyppeli, hän juoksi sisään ja ulos,
hän askaroi, hän lauloi, hän auttoi isäänsä töissä voimiansa myöten ja
luki hänelle joka ilta Raamatusta. Gunnar rakasti Liviä ja Liv rakasti
Gunnaria, isäänsä, ja molemmat antoivat pitäjän tuumia ja kuiskailla,
niin paljon kuin tahtoivat. Ja nyt Gunnar oli neljänkymmenen paikoilla
ja Liv oli kuusitoista vuotias. Vielä asuivat samassa paikassa eikä
seudun asukkaat vieläkään tietäneet niistä sen enempää, kuin kymmenen
vuotta sitten. Gunnar oli yhtä synkeä, Liv yhtä hilpeä ja
asuinpaikkansa yhtä paljas ja kurja.

Eräänä iltana syyspuolella oli kauhea ilma. Ankara myrsky pohjoisesta
jyskytti ohitse käydessään tunturia kohti vanhan tuvan kattoa ja
seiniä. Pilvet vyörivät taivahalla paksuina, pimeinä, sitten tuli
ukkosen jyrinä ja rankka vesisade löi ikkunoita vasten kuin rakeet.

Liv istui yksinänsä tuvassa. Hän oli sytyttänyt kynttilän, ottanut
kutimensa esille ja odotti isäänsä. Oveen tartuttiin ja Gunnar astui
sisään. Vedenpisaroita riippui hänen hiuksissaan ja tippui nutustaan,
joka oli sateesta kiiltävä. Hän ei sanonut mitään, astui vaan takan
ääreen, riisui nutun päältänsä ja levitti sitä valkean eteen. "On paha
ilma tänä iltana", sanoi Liv katsellen ulos, "tulee vaikeaksi saada
syyssatoa korjuun jos tällä lailla pitkittää".

"Älä sinä valita ilmasta, Liv, jos ihmiset olisivat paremmat, niin
ilmakin olisi parempi".

Liv oli vaiti ja Gunnar istui takan ääreen, nojaten päätänsä käsihin.

"Sinä olet kai väsynyt työstä tänään", aloitti Liv hetken vaiti-olon
päästä.

"Niin, väsynyt olen hieman tänä iltana".

"Tarvitsisit välistä vähän apua".

"Apuako? -- Apuako tässä autiossa? -- Ja paitsi sitä ihmiset kammovat
isääsi", lisäsi hän ja nousi koettaakseen oliko nuttu kuiva; "koska
kerran olen kestänyt elämää Haugen'issa kymmenen vuotta, kestän sitä
kaiketi kymmenen vuotta vieläkin".

"Luulin että tämä kenties tuntuisi kolkolle sinusta nyt, kun käyt
vanhaksi".

"Ja missä luulet minulle olevan vähemmän kolkkoa?"

"Noo -- kylään ei ole niin pitkä matka".

Gunnar kääntyi ja katseli ikäänkuin säikähtyneenä tytärtänsä.

"Ikävöitkö sinä kyliä, Liv?" sanoi hän, niin oudosti vapisevalla
äänellä, "ikävöitkö elämätä ihmisten parissa, jotka eivät tee muuta,
kuin juovat, lyövät korttia, valehtelevat ja panettelevat aamusta
iltaan, jotka sunnuntaina käyvät kirkossa saadaksensa maanantaina sitä
vapaammin kiroilla? Ikävöitkö sinä ihmisiä, jotka nauravat sinulle
sentähden että luet Jumalan sanaa ahkerammin, kuin muut? Ja minä kun
luulin niin hyvin varjelevani sinua saastaisuudesta ja synnistä -- sinä
lapseni".

Liv kallisti päätänsä, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

"En minä sitä tarkoittanut", sanoi hän lempeästi ja katseli isäänsä,
"minä en menestyisi missä sinua ei olisi, enkä ikinä olisi onnellinen
missä sinä et olisi onnellinen".

Gunnar oli pukenut nutun päällensä jälleen ja istunut pöydän ääreen.
Hän istui tuijoittaen eteensä. Sitten hän nousi. "Minä olen niin
kummallisen tuskallisella mielellä tänä iltana", sanoi hän, "ota
Raamattu, ja lue minulle vähäisen, jotta saan rauhaa".

Liv meni kaapin luo ottamaan Raamattua. Hän istui juuri lehtiä
kääntämässä kun tuulen puuska kilisteli ikkunoita ja ovi lensi
paukahtaen auki.

"Huh! mikä raju-ilma!" sanoi Gunnar väristen, "voi kiittää Jumalaa kun
on pää katoa alla tänä yönä. Luulenpa että saat lukita oven".

Liv oli noussut ovea lukitsemaan; samassa kuuli hän jotain rapinaa
ulkopuolelta. Hän tirkisti ulos pimeyteen, vaan ei voinut mitäkään
havaita. "Onko täällä kukaan?" huusi hän.

"Oi Herra Jumala; antakaa mun päästä sisään, muuten minä kuolen
viluun", kuuli hän jonkun ruikuttavan, ja sisään hiipi eräs mies,
ryysyinen ja märkä, selässä mytty, joka oli sauvan päähän kiinnitetty.
Gunnar tuli laattian yli katselemaan vierasta. Hän näytti olevan
kahdenkymmenen vuoden paikoilla, vaikka seisoi siinä kyyryssä oven
suulla ja vapisi. Kasvot olivat ilmasta ruskeutuneet, hiukset suorat ja
sysi-mustat, vaan muuten ei ollut helppoa päästä selville hänen
muodostaan, kun hän yhä loi silmänsä maahan ja veti päätänsä alas
olkapäitten väliin.

"Uh -- - mikä ilma!" sanoi hän ravistaen itseänsä, "mutta täällä on
lämpöinen ja hyvä".

"Istu takan ääreen ja katso että tulet vähän kuivemmaksi", sanoi
Gunnar, toimittaen miehelle sijaa. Vieras astui sinne päin.

"Mistä mies tulee?" aloitti Gunnar, pistäen muutamia oksia tuleen.

"Oo -- tulen tunturin toiselta puolelta", sanoi vieras.

"Paha ilma kulkeville tänä päivänä".

"Niinpä kyllä oli", huokasi mies itkun äänellä. "Nyt minä olen käynyt
tänään noin 4 peninkulmaa, eikä ole ollut leipäpalastakaan suuhun
pistää. Jumal' auttakoon, kuinkahan tämä päättynee, ja minä olen käynyt
sairaaksi ja jalat haavoille; jos minun pitää taas mennä ulos tänä
yönä rajuilmaan, niin terveyteni varmaankin on menetetty. Jalkojani
särkee niin että tuskin saan niitä jälkeeni vedetyksi, ja väsynyt
olen uupumiseen asti. Mutta jos sinä tahtoisit antaa mulle yösijaa
täksi yöksi, vaikkapa nurkassa tuossa, niin kiittäisin sinua niin,
että -- --". Vieras ei saanut muka sanotuksi sen enempää itkusta, ja
hieroi silmiänsä käsillä. Gunnar seisoi nojaten seinää vasten ja
katseli häntä.

"Kyllä kai siihen neuvo keksitään, arvaan minä", sanoi hän viimein,
"mutta miksi menit ulos tällaisessa ilmassa?"

"Täytyy lähteä ulos kun ei ole mitään saatavaa enää siellä, missä
ollaan", sanoi onnetoin, mutta katsomatta ylös, "kun ei ole leipää
enää, eikä voi kivestä elää".

"Ehkä ai'ot kaupunkiin?"

"Oo -- minä ai'on minne vaan sopii, jos vaan saisin työtä, vaikka
kuinka halpaa, niin olisin tyytyväinen. Enkä juuri olekkaan pilattu,
sen Jumala tietää".

"Vai niin?" sanoi Gunnar ja jäi seisomaan vähäksi aikaa; "niin sinä
sitten saat toimittaa vuoteen johonkin, Liv".

"En tiedä muuta neuvoa kuin että hän saa minun kamarini", vastasi Liv,
joka koko ajan oli seisonut ovella ja katsellut vierasta. "Hän on niin
väsynyt raukka, ja minä voin kyllä laittaa vuoteeni tänne penkille
taikka luhdille".

"Saat tehdä kuinka tahdot", vastasi Gunnar, ja Liv meni kamariin
järjestämään. Vieras vilkasi hänen jälkeensä.

"Jumala siunatkoon sinua!" ruikutti hän, "ja Jumala siunatkoon teitä
molempia tästä. Tämä talo lienee kai Haugen tai sinne päin", sanoi hän
hetken vaiti-olon jälkeen ja antoi silmäin lentää viekkaasti ympäri.
Nyt ääni jo oli aivan toisellainen. "Niin niin!" jatkoi hän, ja sanat
tulvailivat niin liukkaasti hänen suustaan, "arvasin jo tulleeni kelpo
ihmisten luo, ja Gunnar Haugen ei ole nimi, joka pimeään on
piiloitettu. Se on tunnettu köyhältä ja rikkaalta, taloissa ja kylissä,
ja sitä nimeä löytää kylvettynä tielle, missä vaan kulkee".

"Vai niin?" -- vastasi Gunnar ja rypistytti otsaansa, "silloin et
arvattavasti ole tavallisia teitä kulkenut".



Pages: | 1 | | 2 | | 3 | | 4 | | 5 | | 6 | | 7 | | 8 | | 9 | | 10 | | 11 | | 12 | | 13 | | 14 | | 15 | | 16 | | Next |

N O P Q R S T
U V W X Y Z 

Your last read book:

You dont read books at this site.