A B C D E F
G H I J K L M 

Total read books on site:
more than 10 000

You can read its for free!


Text on one page: Few Medium Many
Produced by Tapio Riikonen





LAPSUUTENI MUISTOJA

Kirj.

Teuvo Pakkala


Otava, Helsinki, 1921.




Siihen aikaan olin »mustalaispojan korkuinen», pahanen naskali vain, ja
taisipa seitsemän ikävuotta levätä hartioillani. Ikä aimo tuo! Eihän
surut eikä huolet säre silloin inehmonlapsen mieltä, ei köyhänkään. Kun
hän levolle laskee saamatta illalliseksi niin jumalanjyvää ja aamulla
sitten herää vatsassaan kurraava nälkä, jonka tyydyttämiseksi ei tuohon
tuokioon ole tuumaa tulevaa, tuntuu tuo hieman tuimalta. Vaan annahan
kun pääsee poikaparveen, niin silloin viisi koko tuimuudesta! Siellä
leikin ja temmellyksen vimmassa unehtuu leipäaate kerrassaan kaikkine
kiusauksineen ja mieli on kuin miekkoisella.

Lieneekö vielä ollut eineenkään aika, mutta olisinpa syönyt oikein
hyvän sijalta, jahka vaan olisi ollut mitä syödä. Ruoanmurua en ollut
suuhuni pannut sitten eilen puolilta päivin ja aivan niukalta
silloinkin. Minun ikäiselläni, terveellä telmivällä pojanpoltolla on
vielä ruokahalu sitä maata, että moni herkkusuinen herrasmies maksaisi
siitä kauniin summan, jos ostamalla sen saada voisi, ja--jos olisi
niinkuin sekin ehdoksi panna--tekisi pienen lahjoituksen
vaivaiskassaankin. Nälkä oli minulla siis kova ja tuumailin mielessäni
jotakin tähän suuntaan: kunpa saisi kerrankin syödä kyllältään, tahi
kunpa olisi nyt edes pieni palanen leipää!

--Kalle, lähde ulos, siellä on muitakin poikia! kutsui minua muuan
toverini. Kutsumuksensa teki hän ovenraosta, sillä hän oli niin
innostuksissaan, ettei malttanut tulla oikein sisälle. Tule, tule, me
menemme pallille!

Pallille! Ja vielä ensi kerta tänä kevännä. Ken ei olisi seurannut
äänen kehotusta!

--Saat sinä mennä, vaan ainoastaan vähäksi aikaa, lupasi sisareni.

Minä olin valmis lähtemään. Portilla seisoikin suuri joukko iloa ja
innostusta räyhäileviä poikia. Siihen sekaan kun pistäysi, niin ei
tuntenut vatsankalvausta eikä nurkua hitustakaan mielessä. Hätä oli
hukassa!

Keväinen aurinko paistoi räykiästi ja sulaili kiivaasti niitä viimeisiä
repaleita, mitkä enään olivat jälellä maan talvivaipasta. Muuan
läheinen kenttä oli jo niin paljaana lumesta, että ojissa vaan röhötti
harvasyinen, karkea kinos ja itse kentällä pilkoitti siellä täällä joku
pieni lumitäplä.

--Pojat! tuonne, kentälle!

Sinne kirmasi koko avojalkainen poikaliuta, jotta kintut vilisi.

--Ruvetaan tervasutille!

--Ei, ruvetaan suolalle!

--Mitä sitä tyhjää, pojat! Ruvetaan linnapallille!

--Joo, linnapallille, linnapallille!

Pantiin linnaa ja ruvettiin lyömään linnapallia. Lyötiin ja juostiin ja
huudettiin.

--Hih, maailmassa, vaikkei olisi paitaakaan! kirkasi muuan juostessaan
sisälinnasta ulkolinnaan.

--Hih, kun on hippusa elää, kun on nuori ja terve! jatkoi toinen
jälessä juosten.

--Santtu, Santtu! katso kinttusi! huudettiin kolmannelle pojalle, joka
myöskin juoksi sisälinnaan pallin vieriessä hänen kintereillään:

--Hätä ei ole tämän näköinen! vastasi Santtu perille päästyään.

--Eihän vaan, mutta olitpa menettää linnan.

--Mitä niistä olista, kun kesät heiniä kasvaa! oli Santun vastaus.

--Tolari! jopa lyöt »Pyhtisen vuorolla». Kalle lyö ensinnä: ja sitten
minä, minun jälestäni on vasta sinun vuorosi. Lyö Kalle, että muutkin
pääsevät lyömään.

Minä löin.

--No, niin se mies lyö!

--Pieni on tuo Kalle, vaan pippurinen!

--Maasta se pienikin ponnistaa.

--Kun huonoin mies meistä noin lyö, niin siitä voitte vähän
haamistella, miten paras muksauttelee! Se oli Kallioisen Pekka, joka
näin kehuskeli itseään kautta rantain. Hänen vuoronsa olikin nyt lyödä.

--Sepä oli emäisku!

--No, voi sun seitsemän seppää, kuinka korkealle meni!

--Eihän tuota näykään koko pallia!

--Tuollahan tuo piirtelee taivaslakia.

Vaan Pekka itse huusi:

--Kun me olemme meiltä, niin muita ei kaivata!

--Onko teillä kopinottajat kotona? huusi muuan toiselle puolueelle.

--Eipä taida olla siellä sitä miestä, joka uskaltaisi pistää käpäliänsä
alle.

Vaan asettuipa sieltä muuan kopin ottoon. Se oli Kauppilan Juuso,
pienen pieni pojannasta. Siinä nyt Juuso ojennetuin käsin ja nokka
taivasta kohden liikkui askeleen oikealle, askeleen vasemmalle, eteen
taakse, sen mukaan, kuin pallin kulku näytti hänestä vaativan, kun se
laskeusi kaaressa ja tuuli sorteli sitä syrjään. Palli laskeusi,
laskeusi lisäyvällä vauhdilla.

--Terve! sanoi voi potaatille! oli Juuson sanat kun palli lupsahti
hänen kämmenensä väliin ja pysäytti kulkunsa siihen.

--Tuli kuin taivaasta, vaan tarttui se kuitenkin.

--Tarttui kuin hohtimiin.

--Eihän ne meidänkään miehet patapuukkoja ole.

--Kalle! sisaresi kutsuu sinua, huomautti joka minulle.

Minun piti siis nyt lähteä pois tästä ilosalista ja minä lähdinkin,
vaan vastahakoisella mielellä ja kaipauksen tunnolla. Senpä tähden tuon
tuostakin käännyin taakseni katsomaan, kun sieltä kuului joku suurempi
remakka.

--Linna kaikki! huudettiin sieltä nyt ja huutoa seurasi suuri hälinä,
mielihyvän ja mielipahan ääniä sekaisin. Minä katsomaan. Lyömässä ollut
puolue asettui nyt kopin ottoon ja kukin heistä jakeli moitteita ja
pilkkasanoja Pekalle, sillä hän se oli linnan menettänyt. Vaan toisella
puolen asettui nyt Tarvosen Jussi lyömään. Hän oli puolueensa paras
lyöjä ja sitäpaitsi ainoa mies mikä oli lyömässä, sillä muut olivat
linnan vaihtuessa turvautuneet ulkolinnaan. Jussi oli siis lunastaja,
jonka tuli lyönnillänsä päästää muut sisälinnaan. Hän näyttikin
käsittävän tehtävänsä tärkeyden.

--Kyllä minä teidät pelastan, lausui hän. Kapasutti karttunsa nokalla
maahan ja nosti sitten silmäinsä korkuiselle lausuen: tuosta ja
tuohon!--se oli määräys pallinostajalle. Tanakassa asemassa, jalat
hajallaan, ruumis notkistettuna ja karttu ojennettuna olan taakse,
seisoi Jussi valmiina lyömään. Kaikkein silmät vartioitsivat häntä.
Nostaja nosti, lyöjä löi, lyönti onnistui ja palli kaarsi korkealla
ilmassa.

--Noin ne meidän miehet lyövät! Ei sitä meilläkään olla »Pekkaa
pahempia»! huusi poikajoukko, mikä kilvan kiiti sisälinnaan.

--Jos ei teissä ole kopin ottajaa, niin saatte meiltä miestä lainaan,
huusi Jussi vastapuoluelaisille.

--Pekka! ota koppi, jos mies olet! kehotettiin.

--Pekka, Pekka, äitisi näkee! huudettiin muka häiriöksi.

Sattui palli Pekan käsiin, vaan eipä tarttunut, kunmahtihan korkealle
takaisin ja tipahti sitten maahan. Vastapuolueella syntyi naurunremakka
ja kuin yhdestä suusta huudettiin: äitisipä näki! Vaan Pekan omat
puoluelaiset tiuskivat vihoissaan: sen läskikäpälä!

--Auringonkilo kävi silmiini, jotta en voinut oikein nähdä, ja palli
sattui vaan peukalon nokkaan, selitteli Pekka syitään.

--Miksi et sanonut sitä jo ennen?

--Olisit ottanut silmät pois ja katsonut reijillä!

--Mitäs pidät peukaloasi keskellä kämmentä!

--Sano Pekka minun syykseni! ilkkui Juuso ja sekös synnytti
naurunremakan.

Mahtoi käydä Pekan ilkeäksensä kun suosio siirtyi Jussin ja Juuson
puolelle. Hän oli aina ollut valmis muita pilkkaamaan heidän
huonommuudestaan ja kehumaan omaa hyvyyttään ja nyt sattui pilkka kerta
häneen itseensäkin.

--Tule nyt, Kalle! kiirehti sisareni.

Kun olin jo kotiportilla soi vielä korviini poikain huuto ja se kuului
suloiselta kuin soitto etäältä.

Kun portaita nousin, kuului melu taas entistä kovemmin ja selvemmin.
Vielä kerran pysähdyin kuuntelemaan:

--Juoskaa pojat linnaan! Lyö, lyö, Kyöstiä!--Ei käynyt!--Varo, varo
Tolari!--Linna on meidän! Kopit turrattu!

Sitten väsäysi melu ja vasta kun astuin huoneeseen katkesi se kokonaan
kuulumasta.

Asuntomme oli eräässä kaupungin syrjäisessä laidassa olevassa talossa.
Huoneemme oli sangen pieni, katto lähellä lattiaa ja akkuna maarajassa.
Se oli purettavaksi määrätty hökkeli. Hyvä se oli paremman puutteessa!

Äitini makasi sängyssä kalman kalpeana. Kätensä ojensi hän meille
nähtäväksi ja ihmeteltäväksi, kun siinä hänen mielestään oli vaan neljä
sormea. Huomasin että peukalo oli koukistunut kämmenen alle, jotta hän
käsiselän puolelta kättään katsellessaan ei voinut nähdä sitä. Tämän
viidennen sormen ihmeellisen poissaolon selitti hän meille siten, että
se oli ompelemassa ja illalla kuuluu tulevan kotia ja tuovan ruokaa
tullessaan. Käski hän sitten, meidän korjata pöydän, tuolit ja muut
kapineet syrjään, jotta eivät olisi tiellä kun häntä ruvetaan
pyörittämään. Semmoista päätöntä, perätöntä jutteli äitini siinä
hourioissaan.

Lattialla istui kolmivuotinen veljeni ja leikki pienen kissanpennun
kanssa--mistä lie se sinne kopeutunut. Kissa teki vinkeitään. Maaten
kylellään korvat luimussa puri ja takajaloillaan kynsiä rahmusteli
leikkikaluksi annettua keränalustaa, potaisi siitä laukkaamaan,
pysähtyi, huiskautti häntäänsä, käänsihe ympäri, köyristi äkkiä
selkänsä, pöyhisti häntänsä ja syrjäkareissa astua könötti kohti
keränalustaa. Taas kaapasi laukkaamaan, pysähtyi, oli vähän aikaa
olevinaan tietämättä leikkikalustaan, koskettihan muuatta oljenkortta,
pureksikin sitä, vaan tarttuipa kauna tähkästä kieleensä, se piti
kakistella pois, ja sitten kääntyi kohti keränalustaa, kyyristyi
matalaksi, hiipi hiljaa lähemmäksi, pysähtyi, tähtäsi silmillään
tarkasti esinettä, hetkutti ruumistaan saadakseen pohtia, vielä
hetkutti ja--nyt se oli esineen kimpussa taas. Pieni veljeni nauroi
herttaisesti. Vähällä on lapsen mieli tyydytetty! Vielä olivat hänen
poskensa kosteina kyyneleistä. Äsken oli hän pyytänyt leipää ja itkenyt
kovaa nälkäänsä, jonka hyvikkeeksi ei ollut antaa hänelle tään
taivaallista.

Sisareni puuhaili pienen vakkasen siivoamisessa--se oli
kerjuuvakkaseni. Sen pohjalta otti hän ryvettyneen paperin, kopisteli
töryn pois, levitteli puhtaampaa paperia pohjalle ja laitteli nuorasta
uuden sangan, kun alkuperäinen puusanka oli jo aikoja sitten luopunut
palveluksestaan. Tällä aikaa sonnustin minä itseäni matkaan. Pujottelin
sukanrääsyt jalkoihini, jotka kylmästä olivat turvoksissa ja punaisina,
ja sioskelin hajanaiset kenkäni parhaan taitoni mukaan narunpalalla
nilkasta estääkseni niitä siten luopumasta nykyisestä hallitsijastaan,
joka jo olin kolmas luvulta. Ensimmäinen hallitsijansa, tahi oikeammin
hallitsijattarensa, oli kuvernöörin neiti, joka hallittuaan niitä
lyhykäisen ajan näki ne armossa arvolleen kelpaamattomiksi, luopui
vallastaan ja antoi omistusoikeutensa joululahjana piialle, ja hän taas
puolestaan käytettyään niitä hyödykseen, kunnes ne tulivat hänelle
hyödyttömiksi, siirsi hyväntahtoisuudessaan käyttövallan minulle.--Jo
olin tavallani vyötetty kuin matkaan kiiruhtavainen.



Pages: | 1 | | 2 | | 3 | | 4 | | 5 | | 6 | | 7 | | 8 | | 9 | | 10 | | 11 | | 12 | | Next |

N O P Q R S T
U V W X Y Z 

Your last read book:

You dont read books at this site.