A B C D E F
G H I J K L M 

Total read books on site:
more than 10 000

You can read its for free!


Text on one page: Few Medium Many
Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders








ELSA


Teuvo Pakkala


Ensimmäisen kerran julkaissut
Otava 1894




1


Tämän talven tyveä ei ollut enää paljon jälellä. Se oli kulunut niin
tyngelle, että ei ollut kuin joulukuu jälellä eikä ehyesti sekään. Mutta
siinä oli hiomista köyhälle, sillä se tuntui teräskovalle.

Nikarasta nikaraan oli eletty Nikkilässäkin. Niin oli aina, että jos oli
vähän yhtä, niin oli puute muusta, vaan useimmin oli kaiken puute.
Nytkään ei ollut leipää eikä puita ja pirtti oli kylmä, että henkensä
näki.

Nikkilä oli sairaalloisempi kuin ennen ja makasi sängyssä, jonne häntä
emäntänsä peitteli.

»Elä ole milläsikään, isä. Kyllä Jumala meitä auttaa. On hänellä
keinoja», puheli emäntä. -- »Vimpari kertoi minulle aamulla soman
tapauksen, että oli ollut muuan köyhä mies ja hän oli löytänyt keisarin
ruunun ristallin, josta oli saanut niin paljon rahaa, että hänestä oli
tullut upporikas mies.»

Tyytyväisen näköisenä alkoi emäntä sitten latoa uuniin puun ruuppua,
jota oli käynyt kartanolta kokoilemassa vaivaisen sylillisen. Siinä oli
monenlaista vanteen palasta, astian kimpeä, kelkanjalasta, viiririuvun
palanen viirineen, jonka joku syysmyrsky oli poikki silpassut. Hän
katseli niitä uuniin pannessaan, kutakin erikseen, aivan kuin muistellen
niitten elämän aikaa.

»Muistatko, isä, kun tämän rakentelit?» näytti hän viirivarren tynkää
ja alkoi itse naurusuin kertoa siitä. -- »Janne oli silloin pieni,
vyöryävä pallukka, ei omin varoinsa vielä kävellyt. Tätä riukua
vastenhan, kun sinä sitä höyläilit, poika nousi ensi kerran omin
varoinsa pystöönkin ja lähti astua tarpomaan. Ja meitä nauratti...
Sittenhän se suurempana kiipeili sitä myöten navetan katolle. Ja minä
sanoin, että merimies siitä tulee. Niinhän se itsekin kehui aina. Minä
muistan niin selvään, kun hän sanoi aina teerevänä, niskat kenossa:
'Atlantille tämän pojan mieli tekee, siellä ei risut silmään pistä.' Oli
se semmoinen nerokas poika, olisi siitä merimies tullutkin.»

Elämä oli silloin kirkkaana edessä, tulevat päivät valoisia, ajatteli
Nikkilä. Mutta ne päivät peittyivätkin pilveen, elämä muuttui mustaksi
kuin hauta. Vaan kuinka monelle muulle on niin tapahtunut! Tuhansille.
Ja sitähän ei ihminen silloin ajatellut. Kun hän näki itselleen käyvän
huonosti ja muille hyvin, oli hän tyytymätön -- nurkui ja napisi Jumalaa
vastaan. Hän ei ajatellut, että on tuhansia, joilla ei ollut niinkään
hyvin, vaan vielä raskaampi kuorma. Eikä hän ajatellut, minkä vuoksi
Jumalan armon olisi pitänyt paistaa hänelle erityisemmin kuin muille,
vähinosaiselle lähimmäiselle...

Kosteat puut, joita ei ollut kuin pieni rykelmä uunissa, kytivät
suitsuen vankkaa savua uuninsuusta. Ja sen parempaa siitä ei syntynyt.
Ei vilahdukseltakaan näkynyt vilkasta tulenkielekettä, ei kuulunut
iloista räiskettä eikä singahdellut yhtään riemastunutta poukkaa. Se oli
hiljaista kuin hautajaissaatto, harmajaa kuin syksyinen taivas.

Emäntä istui tuolilla sängyn vieressä ja nypli jotakin käsityökseen ja
vähä väliä hymyili iloisena.

»Kuulehan, isä, miten Jumala on auttanut muuatta perhettä. Kun oli ollut
heillä puute ja mies oli sairastunut, niin oli vaimo käynyt apua
tahtomassa, vaan ei ollut mistään saanut, niin oli tullut kotia ja
sitten omalla kartanollaan kompastunut hangessa ja käsiin tuntunut
jotakin outoa. Ja kun alkoi kaivaa sitä, niin oli se säkki, jossa oli
hopearahoja niin paljon, että ei yksin jaksanut sitä kantaa. Se oli niin
ohjattu.»

Äiti rukkakin odottaa itselleen ihmettä. Mutta sitä hänkin kuin muutkin.
Vaan mitä oltiin odottajia! Yksin tuhansista onnettomista, joista
monetkaan eivät olleet saaneet nauttia elämän suloa ja riemua siinäkään
määrässä. Heillähän toki oli jälessäpäin aika, joka oli valoisa, jota
ikävöi, kaiholla muisteli, joka tuntui nyt mieluisalta ja loistavalta.
Lyhyt se oli kuin kipunan lento, mutta se on ollut kuitenkin. Ja on
osattomia, joilla sielläkään tuskin yhtä ainoatakaan valon sädettä
pilkoittaa, musta synkkyys on takana niinkuin edessäkin.

Uskoa ja rukoilla itselleen parempaa osaa, keveämpää kuormaa kuin
onnettomimmalla lähimmäisellä, se on tyytymättömyyttä Jumalan armoon.
Sellaista rukousta ei Jumala kuulisi eikä kuule. Se on väärä...

Iltapuoleen tuli Latun emäntä käymään tuoden »vähän lämmintä leipää».
Itkien meni hän sieltä lähtiessään talon toiselle puolelle, jossa asui
Viion leski. Istui käskyä odottamatta ja nyyhki vyöliinaansa.

»Surkeaa on köyhän elämä, minkä noittenkin raukkain. Viluissaan ja
nälissään kyhjöttävät mökissään ja siihen kuolevatkin, jos ei jotakin
neuvoa keksitä.»

»Eikö heille antaisi apuaan köyhäinhoito?» arveli Viion leski.

»Sieltä se on apu saatava. Eihän muuta keinoa ole. Mutta mikä hänessä
lienee, että tuntuu niin mieltäkääntävälle tuo apu. Monen vaimon olen
nähnyt itkien menevän tuota apua pyytämään ja itkien palaavankin, vaikka
apua on myönnetty. Nikkilän emäntäkin on sitä kammonut elämän ikänsä
kuin hirviötä ja sen pelossa ponnistellut voimainsa takaa. Nyt turvautuu
hän uskoon, että Jumala jotenkin auttaa tästä pahasta. Hän odottaa
jotakin ihmettä ja uskoo siihen. Jos minä olisin Jumalana, niin
täyttäisinkin hänen lapsellisen uskonsa.»

»Hyvää Jumala tarkoittaa, heidän parastaan koettelemuksella.»

»Niin sanotaan aina ja niin kai se on, vaikka en minä jaksa ymmärtää,
minkä vuoksi noillakin raukoilla pitää kuorma olla niin raskas, kuritus
niin kovaa.»

»He ovat sen kurituksen ansainneet.»

»Niin, niin. Minulle sanoo järki toista. Ja sentähden tulin teitä
pyytämään, että te kävisitte heitä Jumalan sanalla lohduttelemassa. Minä
en osaa, kun olen sellainen maallinen ihminen, ilman aikojaan suruton
hökäle.»

Latun emäntä pyyteli moneen kertaan vielä ovessa mennessään ja Viion
leski lupasi kernaasti menevänsä.

Aralla mielellä oli hän ennen antautunut keskustelemaan Nikkilän kanssa,
sillä tämä oli niin arvosteleva ja hänellä oli aina teräviä
vastaväitteitä, jotka saivat hänetkin epäilemään. Mutta nyt hän tunsi
varmuutta.

Tämä vitsominen on Nikkilän vihdoinkin nöyräksi tekevä, ajatteli Viion
leski lähtiessään Nikkilän puolelle, tahi on jo tehnytkin ja saattanut
hänet huomaamaan kuka häntä kurittaa ja minkä vuoksi. Kyllä hän nyt
notkistuu ja taipuu uskottomuutensa hylkäämään ja etsimään turvaa
lapsellisessa ja rohkeassa uskossa Jumalaan.

Kuun kapea sakara kuumotti heikosti jäisen ikkunan syrjästä Nikkilän
tupaan eikä muuta valaistusta ollut. Nikkilä sängyssään ja emäntä
tuolilla siinä ääressä näyttivät haamuilta tässä kuulakkaassa valossa.
Huone tuntui kylmälle ja haisi raa'an ilman ihve. Vieraan mieli kävi
niin masennuksiin, että hän ei hyvää iltaa tahtonut kunnolla saada
suustansa.

»Kuinka täällä jaksetaan?» kysäsi hän sitten.

»Hyvin vain. Me tässä mamman kanssa rupattelemme kuutamossa; vaikka en
minä ole suutani avannut, vaan mamma on puhetta pitänyt», tuumi Nikkilä
hilpeästi.

»Mitä se isä sanoo?» emäntä kysäsi.

»Niin että toimita mamma vieraalle tuoli.»

»Mamma!» nauroi emäntä. »Jo se on tuo isävaari lystikäs», nauroi hän
tuolia etsiessään.

Viion leski istuutui, mutta jäi sanattomaksi. Hän ei tiennyt ei
kerrassaan mitään sanoikseen.

»Te olette alakuloinen. Onko huolenne lastanne Elsaa?» kysyi Nikkilä.

»Minä en ole huolissani hänen tähtensä. Minä uskon, että Jumala hänestä
huolen pitää.»

»Teitä ei enää peloita nuot kamalat kuvat, joita on silmäimme edessä:
sortuneita tyttäriämme.»

»Ei ollenkaan, sillä minä luotan Jumalaan, että hän varjelee Elsan.»

Viion leski vakuutti tämän lujalla ja varmalla äänellä ja odotti mitä
Nikkilällä oli enää sanottavaa. Hänen epäilyksensä tässä olisi
potkimista tutkainta vastaan. Ja Viion leski tunsi sisällistä voimaa
alkaa puhua Nikkilälle kehoittaakseen häntäkin luottamaan Jumalaan,
jolle hän oli uppiniskainen.

»Samalla tavalla kuin te, on Jumalaan turvautunut moni muukin äiti,
jonka tytär on sortunut, vai mitä luulette?» sanoi Nikkilä.

»Vaan ei ole turvautunut täydellä uskolla, koko sielustaan ja
mielestään.»

»Niinkuin te?»

Tuntui Viion leskestä kuin hän olisi joutumassa lutistuksiin Nikkilän
epäilyksien väliin.

Ei hänkään aina täydellä luottamuksella ollut uskonut, epäilys oli usein
voittanut, selitti hän, vaan vakuutti:

»Nyt minä luotan. Jumala armossaan on minulle niin paljon todistuksia
osoittanut.»

»Minua ei ihmetytä teidän luottamuksenne, vaan peloittaa.»

Viion leskeä nauratti, eikähän hän sitä pidättänytkään. Mutta se
kuulosti pahalle hänen omissa korvissaan ja hän muuttui äkkiä vakavaksi.
Hän ei tiennyt mikä pani hänet nauramaan ja alkoi suututtaa häntä oma
käytöksensä. Siitä syytti hän mielessään kuitenkin Nikkilää, joka
tuntui olevan entistään paatuneempi ja kiusaavampi.

Tänne oli hän tullut lohduttamaan, vaan täällä tahdottiin riistää
häneltä omakin lohdutuksensa! Nikkilän puhe tuntui nyt vain ilkeydeltä,
pirulliselta. Viion leskeä alkoi kammottaa täällä olo ja hän nousi
lähteäkseen.

»Se on lystikäs tuo meidän isä», sanoi emäntä, kun huomasi Viion lesken
nauravan.

»Mitä sinä taas kujeilet?» meni hän Nikkilältä kysymään hyväntuulisena.

»Ei sinulle äiti kulta mitään. Vaan paneppas taas se matto peitteeksi,
tuntuu vilustavan.» Ja kun emäntä oli hänet peitellyt, sanoi hän Viion
leskelle:

»Istukaa vielä, niin puhelemme lämpimiksi.»

Viion leski istuutui uudelleen, tyyntyneenä, vaan asiatonna. Se mitä hän
oli aikonut sanoa, oli jäänyt sanomatta, eikä hänellä enää ollut halua
siihen.

»Teidän naurunne karsi ruumistani. Se muistutti erään toisen naurua,
joka kuitenkin oli pöyristyttävän kamalaa. Minä kerron teille sen: Oli
muuan vaimo, jolla oli tytär niinkuin teilläkin. Hän oli harrassydäminen
äiti niinkuin tekin ja luotti Jumalaan samalla tavalla kuin tekin. Se
oli äitini. Tyttärensä sortui ja sortui syvälle: surmasi salaisesti
tekemänsä lapsen. Kun kamala teko tuli päivän valoon ja äitikin sai sen
tietää, niin rupesi hän nauramaan. Kun tyttärensä tuomittiin, nauroi hän
yhä eikä hän siitä naurusta selvinnyt sen koommin.»

»Mutta eihän Jumala voi olla armoton!» huudahti Viion leski tuskissaan
käsiään väännellen.

»Ihmiset ne ovat armottomia, jotka eivät välitä Jumalan kiellosta eikä
käskystä.



Pages: | 1 | | 2 | | 3 | | 4 | | 5 | | 6 | | 7 | | 8 | | 9 | | 10 | | 11 | | 12 | | 13 | | 14 | | 15 | | 16 | | 17 | | 18 | | 19 | | 20 | | 21 | | 22 | | 23 | | 24 | | 25 | | 26 | | 27 | | 28 | | 29 | | 30 | | 31 | | 32 | | 33 | | 34 | | 35 | | 36 | | 37 | | 38 | | Next |

N O P Q R S T
U V W X Y Z 

Your last read book:

You dont read books at this site.